Hyvinvointi

Highway to Hell

Vieraskynä kirjoitus @Riina Piipposen matkasta NUTS Karhunkierroksen 83km´lla.

”Ei. Mitään. Järkeä.”, sanotaan. Johon minä: ”Kuulostaapa kivalta, mukana.”

KESKI-IKÄINEN ÄITI-IHMINEN HARRASTAA
Miten tämmöinen keski-ikäinen äiti-ihminen pystyy etenemään tuon matkan?

Kuolematta. No ensinäkin pitää treenata. Oikeita asioita. Oikeaan aikaan. Paljon muttei liikaa. Rytmittää tekemisiä. Tehdä monipuolisesti kaikkea. Itselleni tämän kaiken selvittäminen ja säätäminen olisi ihan liian vaikeaa. Onneksi olen saanut polulleni opastamaan ja ohjaamaan Tulpon Riikan, valmentajan jota minulla on onni ja kunnia kutsua myös ystäväksi.
Muttei se kuitenkaan ihan riitä, että saa ohjelman, jossa on 1-2 lepopäivää ja 5-6 treeniä/viikko. Kun ne treenit pitää sitten myös saada tehtyä. Ja kolmen harrastavan, alakouluikäisen lapsen työssäkäyvänä äitinä ja haastavaa työtä tekevän miehen vaimona saa kyllä välillä olla melkoinen logistikko, multitaskaaja ja priorisoija arjen pyörittämisessä. Onneksi meijän perhe on ihan paras tiimi! Ja onneksi nautin treenaamisesta. On kyllä tajuttoman hauskaa leikkiä urheilijaa, kivaa vastapainoa kaikelle muulle.

Mutta niin. Se KK83. Valmistautuminen koitokseen meni treenien osalta hyvin. Juoksu maistui. Tein oman enkkani testipuolikkaalla. Korona ei napannut, flunssatkaan. Mutta mieli hassusti kinnasi vastaan. Jännitti pari viikkoa ihan kamalasti. Ja olen siis yleisestikin kova jännittäjä, mutta tällä kertaa jännitys nousi aivan uusiin svääreihin. Koetin kuulostella itteäni, mitä minä yritän minulle kertoa. Onko tämä jännitys vain normaalia tapahtumapanikointia vai jotain muuta. Pitäisikö olla lähtemättä?
Mulla on voimakas luotto ja usko siihen, että minä kyllä tiedän parhaiten, mikä on minulle parasta. Pitää vain osata kuunnella ja uskoa kuulemaansa. Starttia edeltävänä aamuna jysähti melkoinen migreeni päälle. Ja viimeistely menikin sitten laput silmillä pimeässä pötkötellen, välillä tyhjennysharjoituksia tehden. Rukalle ajelimme ystäväni kanssa perjantaina aamusta. Siellä ohjelmassa majoittautumista, lappujen hakua, dropbagien pakkailua, paniikkia, itkua, jännitystä. Juoksuystävien tapaamista. Viestejä ja tsemppejä.

Ja klo. 22 bussiin, määränpäänä Karhunkierroksen alku, Hautajärvi. Highway to Hell, saatoin lipsauttaa… Bussissa vähän eväiden nakertelua ja juomien hörppäilyä.

Valokuvaaja Rami Valosen kaunis kuva Karhunkierrokselta 28.5.2022

JA SITTEN SE TAPAHTUU

Ja yhdentoista aikoihin lähtö. Alussa jonossa juoksemista. Vauhti kevyen reipasta. Oli ihan ok, muttei mitenkään ihmeellistä. Enempi semmonen ”no nyt lähettiin”-fiilis. Oottelin, että milloin tulee se jeeeeeeeee, nyt mennään- olo. Sitäpä sitten saikin ootella ?

Alussa taisi olla ihan juostavaa pätkää, mutta sitten oli tosi märkää, juurakkoista ja mutaista. Mukavaa juostavaa ei oikein laiselleni ’en halua ottaa yhtään riskiä, kaatua ja lyödä päätäni kiveen’- ihmiselle oli melkosen vähän. No mutta. Siinä sitten tassuttelin, välillä joku meni ohi välillä minä ohitin jonkun. Että tämmöttistä tännään, ajattelin. 25 km:n kohdalla pannutin lahjakkaasti soraistetulla, tasasella polulla, ja mietin, että tässäkö tää nyt oli. Kävelin ja tunnustelin kroppaa, ei mikään rikki. Joten jatkoin. Mutta siinä oli kyllä semmonen reissun synkin hetki! Fiilikset ihan nollissa. ”Mitä. Minä. Teen. Täällä? Miksi?”

Reitti oli paikoitellen mutainen ja märkä.

MATKAN KOHOKOHTA

Oulangassa eka huolto ja oma dropbag noin 27 km:n kohalla. Vaihoin kuivaa vaatetta päälle, nappasin kuivat sukat ja energiat loppumatkalle. Söin vähän paahtoleipää. Vaihdoin dropbagistä täydet lötköt liiviin, täytin juomarakon urkkajuomalla.Söin/join huollon kasvislientä, otin taskuun sipsejä ja banaania. Ja jatkoin matkaa. Vähän paremmilla fiiliksillä. Tiedossa oli, että matka Oulanka-Basecamp tulisi olemaan pitkääääää. Fiilis oli sellanen ”tässä sitä mennään, kun on kerta tänne asti tultu”. Etenin juosten kaikki pätkät, mitkä pystyin juoksemaan ja kävelin, kun juoksu ei onnistunut.

Ennen joen rantaa olevaa ”tapaitsesi”- muta-juurakkoa, harjun päällä, neulasbaanalla, oli hyvä flow. Juoksu rullasi, nautin. Ihan sen kokonaisen kilsan. Olin tehny päätöksen, että kun kilsoja tulee 42, syön banaanin puolikkaan ja kun tulee yli 55 juhlistan uusilla Kuusamon kympeillä juoksemista sipseillä. Kovin hiiiiiitaasti nuo vain tulivat. Mutta oli henkisesti helpompaa, että oli jottain saavutettavissa olevaa ooteltavaa!

Basecampillä noin 60 km:n kohdilla nopea huolto, lötköt täyteen ja rakkoon vähän vettä lisäksi. Ja nopeasti takaisin polulle. Tuossa vaiheessa jalat oli siinä kunnossa (etureidet/polvet), että juoksu oli tosi tuskasta. Välillä juoksin, tai yritin, välillä kävelin. Pysähtyä ei voinut, koska itsensä liikkeelle saanti sen jälkeen olisi ollut mahdotonta.

PIENET JUHLAT UUSILLE ENKOILLE

66 km:n kohdalla palkitsin itseni kahdella hörpyllä urkkajuomaa, kun olin niillä kilsoilla, joilla en ollut koskaan aikaisemmin ollut. Pisin itse itseäni jalan yhtäjaksoisesti liikuttanut matka kun oli Hetta-Pallaksen kuuskutonen. Tokihan sitä juomaa pystyin hörppimään menemään muutenkin niin paljon, kun halusin, mutta siinä hetkessä päätin, että tämä toinen imasu letkusta on nyt pieni snapsi uusille kilsoille. Maistui muuten jollain tapaa paremmalta, kyllä sitä on helposti, jopa itse itsensä, höynäytettävissä… Basecampiltä seuraavaan huoltoon Konttaiselle on matkaa noin 17 km:ä. Tuntui ainakin sadalta. Etenin minkä pystyin. Konttaisen huollon hoodeilla ensin 34 km:n miesten kärki liisi ohi. Ja sitten Riikka naisten 34 km:n kärjessä, huikaten liitäessään tsempit. Tuo käsittämätön juoksijatar jatkoi liitoaan loppuun asti, voittaen. Oon niin ylpeä ❤️ Ihan hurjaa menoa!

Konttaisen huollossa lötköt täyteen (iso kiitos Nutsin huoltojoukoille niiden täyttämisestä), sipsejä, suklaata ja viimeiselle etapille mahollisimman nopeasti. Sitten vaan taistelua. Jalkaa toisen eteen. Uudestaan ja uudestaan. Repeatilla. Ylämäet meni jalkojen kuntoon nähden yllättävän helposti. Alamäet oli ihan käsittämätöntä tuskaa! Valtavaara ylös ja ylös ja ylös. Ja sitten vielä se piti päästä alaskin. Ja Rukaa ylös. Rukan juoksin alas. Juoksin ja itkin. Ja pääsin maaliin! 85,25km oli takana.

Riina maalissa NUTS Karhunkierroksen 83km´ltä.

MITÄ JÄI KÄTEEN?

Oli kyllä elämäni rankin reissu ikinä. Kilsan verran oli kivaa. Muuten oli kauheeta ja ihan kauheeta. Koetin jossain vaiheessa kovasti jutella ittelleni positiivisia asioita: ”On kuule ihanaa olla täällä keskellä yötä kauniissa luonnossa ja kuunnella kun linnut laulaa”. Ja sitten purskahin ihan hillittömään nauruun. Että ei helevetti oo. Ihan paskaa on. Käkikin kukkui ihan epävireisesti.

Useimmiten tykkään tehhä asioita, jotka ovat minusta kivoja. Jossain vaiheessa kävin dialogia pääni sisällä, että sotiiko tämä raahustaminen täysin elämäfilosofiaani vastaan. Miksi käytän aikaani sellaiseen, josta en nauti? Vastaus tähän oli (niin kuin usein lapsillekin) että siksi, kun minä olen niin päättänyt. Ja tässä asiassa minä määrään. Juttelin ittelleni, että ei koske mihinkään. Jalat ne on vain vähän kippeet. Ja että kipu on vain tunne. Tunne sivuun. Ja että jos tää ois helppoa ja hauskaa, niin kaikkihan täällä olis, kaulaansa myöten mudassa sotkemassa. Ja mietin, miten monet kerrat oon sanonu omille lapsille ha oppilaille, ettei elämä ole helppoa. Vaikeaa on, ja sen kanssa vain pittää oppia olemaan. Olin päättänyt etukäteen, että voin keskeyttää, jos mulle sattuu joku semmonen haaveri, että eteneminen on täysin mahdotonta. Tai jos energiat ei kertakaikkiaan imeydy. Muuten menen

maaliin vaikka kontaten. (Ei muuten ollu kaukana, että olisin näin tehnykin.) Energiaa (pääasiallisesti Noshtin vauhtikarkkeja) otin säännöllisesti suunnitelmani mukaisesti, ongelmitta. Nestettä sain juotua hyvin ja se imeyty. Luultavasti kaikki varpaankynnet lähtevät. Muutama reipas rakkula oli jalkoihin ilmiintynyt. Mulla ei oikeestaa ole koskaan milloinkaan tullut lihaksisto kipeäksi. Mutta nyt opin tuntemaan, mitä on, kun reidet on puhki ja polvet myös. Kiputuntemuksia päätin olla kuuntelematta. Jos (nookei, kun) johonkin sattu, analysoin, onko kipu omalle tai toisten hengelle vaarallista. Ja kun ei ollut, ei se sitte ollut kipua, jota kannattaisi miettiä.

Piste.

Seuraava ajatus. Kaikki etukäteen ihmisiltä saatu tsemppi tuli kyllä käytettyä. Oikein ajattelin, kun oli enempi kun paljon vaikeeta, että nyt otan tästä kivisen ja juurakkoisen mutaliejun vartelta (aka. polku) pikkusen tsemppiä.

Eri ihmisiltä saamia tsemppejä siellä sitten käyttelin ja heitä ihania ajattelin. Että on se hurjaa, miten onkin niin ihania tyyppejä osunut polun varteen. (Ja saatoin vähän kyynelehtiä.) Mutta kyllä siinä sai taas ittensä kanssa jutella. Ja huomata, että ihan ok tyyppi tuolla minussa asuu. Ja vaikkei ole kivaa eikä kauniita ajatuksia pää täynnä. Niin kyllä ne vähän heikommatkin ajatukset on ihan arvokkaita. Ja välillä kun oli semmosia ei ihan pikimustia hetkiä, niin ne jo näyttäytyi aika aurinkoisina! Miten se vaikuttaakin, mihin vertaa ? Ja niin sitä vain hyväksyi ne omat ajatukset. Että okei, susta nyt tuntuu tuolta. Ja että juujuu, arvokas tunne. Muttei se nyt kyllä vaikuta siihen, että tänne on tultu etenemään ? Että nyt tossua toisen eteen. Maalissa oli paljon ihmisiä ja hälyä. Kysymyksiä, joihin en osannut vastata. Ja minussa tyhjyyden kokoinen tunnemyrsky. Semmonen reissu. Soleko.

Kyllä tälläista suoritusta passaa tuulettaa!