Blogi

Merjan seikkailuja – ensin alle NUTS Hetta-Pallas ja päälle vaellus Pallas-Hetta

Merja Ryhänen oli valmennuksessani, XC Partyn Trail Tiimissä vuonna 2020. Alla oleva teksti on hänen kirjoittamansa ja kuvat hänen kameraltaan.

Tässäpä matkapäiväkirjani viikon mittaiselta lomaltani Tunturi-Lapissa. Kirjoitin sen lähinnä itselleni matkamuistoksi, mutta jaan sen mielelläni teidän kanssanne. Osallistuin Nuts Ylläs-Pallas tapahtumassa 66 km matkalle, joka polkujuostiin Hetasta Pallakselle pe 9.7. Jatkoin lomailua Muoniossa perheen kanssa mökkeillen ja mummoillen, mutta loman lopuksi patikoin takaisin Pallakselta Hettaan samoja polkuja, joita muutamaa päivän aiemmin olin taivaltanut numerolappu rinnassa. Ajattelin ensin tehdä molemmista reissuista oman tarinansa, mutta koska ne liittyvät niin vahvasti yhteen niin laitan kaiken tähän samaan tarinaan.

Ajatus juoksemisesta tunturissa on ihana ja kamala – ne maisemat ovat uskomattomat, mutta kovin tekniset ja haastavat tasamaan hölkkääjälle. Jo lokakuussa 2019 olin kuitenkin tyhmänrohkeasti ilmoittautunut vuoden 2020 kisaan 55 km matkalle, joka koronan takia siirtyi juostavaksi tänä kesänä. Samalla matkakin oli saanut vähän koronalisää eli tänä vuonna juostiinkin 66 km. Tuo 11 km lisäys mietitytti kovasti ja pelkäsin, että se on juuri se ratkaiseva tekijä, etten enää selviä reitiltä maaliin. Sehän tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi olla paremmassa kunnossa kuin koskaan! Aika paljon vaadittu!Huolestuneena selvittelin paljonko minulla olisi aikaa olla reitillä – 14 tuntia pitäisi kyllä riittää, joten otin tavoitteekseni olla maalissa yöllä klo 02.00 tai viimeistään aamulla.

Kisan eteneminen alkaa

Kisan lähtö oli Hetan koulukeskuksen pihalta klo 12, jossa maskit kasvoilla, juoksuliivi pullollaan Nosht-marmelaadia, odottelimme jännittyneinä lähtölaskentaa. Se on aina jännä hetki – miksi olen taas tässä tilanteessa? Apua!Ja sitten kun päästään matkaan niin sitten vain mennään, ja mennään ihan liian kovilla sykkeillä ja kovaa. Toisaalta alkumatkan reilut 10 km ovat kisan ainoat varmasti juostavat osuudet, joten silloin juostaan kun voidaan, tunturissa on kuitenkin pakko kävellä.

Ensimmäinen huolto oli noin 12 km kohdalla, söin nopeasti banaanin ja täytin lötköpullot. Pitkin matkaa söin lisäksi marmelaadeja. Tuossa vaiheessa oli lämmintä noin 20 astetta ja pilvistä, hieno juoksusää siis. Tästä Mustavaaran huollosta lähdettiin sitten kipuamaan sauvat kivikossa kolisten Pyhäkerolle, nousumetrejä noin 450. Reitti oli hyvässä kunnossa ja sorastettu, joten ongelmitta saavuttiin huipulle, josta avautui todella kauniit maisemat.

Mutta eipä siinä ehtinyt maisemia ihailemaan, joten nyt vain tossua toisen eteen ja rinnettä alas kohti Sioskurua. Alamäki oli pitkä ja kivinen useiden pienten rinnakkaisten polkujen verkosto. Irtosora luisui jalan alla ja oikea polveni yliojentui ja pelkäsin sen menneen rikki – onneksi parin ontuvan askeleen jälkeen huomasin jalan toimivan kuitenkin normaalisti.

Jatkuuko matka polven kipeytymisen jälkeen?

Sioskurusta lähdettiin kiipeämään Siosvaaran yli kohti Tappurin autiotupaa ja Ketomellan huoltoa (n. 32 km kohdalla). Tappurin jälkeen mentiin metsään, jossa saimme seuraa itikoista ja mäkäräisistä. Polku oli melko tasaisella maalla ja yritin pitää hyvää vauhtia yllä, mutta onnistuin astumaan juuren päälle niin, että vasen polvi suuttui ja ilmoitti, että nyt loppumatka kävellään! Hitsi, en voinut alkaa kävelijäksi kun matkaa oli jäljellä vielä vajaat 40 km. Suostuttelin polven hipsutteluaskellukseen ja sillä jatkettiin.Huollossa taas banaania, sipsejä, urheilujuomaa mummoon ja juomaleileihin.

Lyhyen asvalttiosuuden jälkeen matka jatkui kohti Hietajärveä ja sieltä Seiposen lähes pystysuoraa rinnettä takaisin tunturiin. Sää oli muuttunut paahteiseksi ja pikkuöttiäiset iskivät tosissaan kimppuun. Pahakurussa vai lieneekö viereissä Hannukurussa, täytin juomapulloni purovedellä ja pesin kasvot purossa. Polvi kiukutteli alamäissä ja jouduin askeltamaan varovaisesti. Porukkaa meni ohi jokaisessa alamäessä ja ajattelin olevani kohta viimeisenä. Fiilis pysyi kuitenkin positiivisen puolella.

Suastunturin ylityksen jälkeen laskeuduttiin Suaskuruun. Siellä odotti mäkäräinferno, sietämättömästi ne iskivät kimppuun, mutta eipä auttanut kuin jatkaa matkaa. Jyrkkä nousu ylös kurun pohjalta kohta Lumikeroa, jonka valehuiput seuraavat toisiaan enkä oikeasti edes tajunnut nousseeni yli 700 metriä korkean tunturin laelle. Ylösnousun jälkeen mentiin taas alas, varovaisesti juosten kohti Lumikurua, jossa vaihdettiin paliskuntaa poroaidan ylityksen myötä.Voi polviparkaani, onneksi oli sauvat, joista sai tukea. Eipä muuta kuin kohti seuraavaa tunturia, Vuontiskeroa, jonka rinteillä noustiin kivistä polkurihmastoa pitkin lähes huipulle. Yllättäen kivikko muuttui sorastetuksi poluksi ja alamäeksi kohti Montellinmajaa. Tässä vaiheessa kilometrejä oli kertynyt jo yli 50.

Loppukirin aika

Älykellosta oli loppunut akku jo pari tuntia sitten, joten jouduin kyselemään ajan ja matkan kulua kanssajuoksijoilta.Montellinmajan purosta täytin juomapulloja ja matka jatkui. Vielä pystyin etenemään sorastetussa alamäessä ja tasamaalla juoksua muistuttavalla etenemistavalla, tämä ilahdutti minua suuresti. Kaikki ylämäet ja vähänkin vaikeammat osuudet oli kuitenkin pakko kävellä.Montellinmajan jälkeen oli pian Nammalakuru, jossa vaeltajat seurasivat kisaa, jotkut jopa jaksoivat vielä kannustaa, vaikka saattoipa myös harmittaa kun perjantain vaellus meni piloille liki 800 juoksijan täyttäessä polut. Jos kisamatka olisi ollut 55 km, kuten toivoin, matka olisi loppunut tähän. Olisin ollut kyllä valmis lopettamaan tähän. Mutta toisaalta, koska maaliin oli vielä 11 km, niin eipä muuta kuin sauvat kivikossa kilisten kohti Rihmakurua ja Pallastuntureita.Olin tankannut hyvin energiaa, joten voimia on jäljellä ihmeen paljon. Oikeastaan missään vaiheessa kisan aikana ei tullut tunnetta että energia olisi loppunut.

Ilta oli tosi kaunis, tyyni ja äärimmäisen mäkäräinen. Viimeinen pitkä nousu jatkui ja jatkui, muuttui poluttomaksi rakaksi ja jatkui taas kunnes oltiin tasamaalla tunturin laella.Vasemmalla oli upea yöauringon kultaama maisema. Kivikko loppui ja alkoi sorastettu polku, joka johti maaliin, jonne oli matkaa parikolme kilometriä jyrkkää alamäkeä. Pistin juoksuksi ja tiesin etureisien olevan kohta hapoilla. Maha hytkyi ja pomppi juoksun tahtiin ja alkoi pistämään, mutta ei haitannut!Ylös rinteelle saakka näkyi Pallashotelli ja kuului kuulutukset. 100 km juoksijat olivat lähdössä matkaan klo 00.00, ehdinköhän maaliin ennen sitä. Lisäsin vielä vähän vauhtia ja siellä se maalikaari viimein oli! Villit tuuletukset ja kohta oli mitali kaulassa. Uskomatonta, minä tein sen ja aivan huippuaikaan – maalin sulkeutumiseen olisi ollut vielä 2h ja 4 minuuttia. Selvisin maaliin siis vajaassa 12 tunnissa.

Minä tein sen!

Maalissa nopeasti kanakeittoa ja juomaa, viestittelyä läheisille maaliin tulosta. Hetki euforiaa! Hymyilytti ja ihmetytti kuinka selvisinkään tuolta kivikosta näin hyvissä voimissa maaliin. Oikeasti olin tosi väsynyt, jalat menivät aivan tönköiksi kun oli hetken istunut. Raahustin bussiin, joka vei meidät kilpailijat Äkäslompoloon.Hotellissa peilistä katsoi likainen sitkeä nainen, joka on selättänyt tunturit, kivikot ja mäkäräiset (no ehkä tuhat puremaa löytyy) ja mikä tärkeintä – omat pelot!Suihkussa tuli sitten huono olo, vähän oksettikin. Äkkiä sänkyyn, jalat olivat tuskaiset, otin buranaa ja nukahdin. Minä tein sen. Asia, jota olin miettinyt päivittäin puoli vuotta oli nyt tehty. Montakohan äänikirjaa tulikaan kuunneltua lenkeillä tämän kevään aikana?

Palautumista kisan jälkeen

Vietin vielä lauantain Äkäslompolossa ystäväni kisatunnelmissa mukana eläen ja toipuen omasta ponnistuksestani. Kävely oli hankalaa, mutta onnistui. Pari rakkoa ja kipeitä kynsiä eli ihan normaaleja vaivoja. Polvi ei ollut enää kipeä, toisaalta mikäpä oli asvaltilla kävellessä. Etova olo helpotti seuraavana iltapäivänä kisan jälkeen ja ruoka alkoi maistua, vaikka paljoa ei jaksanut syödä kerralla.Mäkäräisten laaja joukkopurema-alue käsivarressa sen sijaan alkoi kuumottaa eli tulehdushan iholle oli muodostumassa.

Sunnuntaina lähdin Muonioon, jossa mökkilomailtiin perheen parissa ja tehtiin palauttavia huiputuksia. Sunnuntaina kiipesin tyttäreni Liisan kanssa tönkköjaloin Olostunturin huipulle ja maanantaina jo melko parantunein jaloin Liisan ja Inari-vauvan kanssa huiputimme Palkaskeron.Palkaskeron reitti oli samalla testi sille, että pystynkö lähtemään tiistaina patikalle tyttäreni Leenan kanssa. Onneksi polvi vaikutti kestävän ja oma vointikin alkoi olla palautunut. Palkaskeron reitti on hieno päiväretkikohde, mutta ei todellakaan mikään lastenvaunubaana vaan oikeaa rakkakivikkoa tunturin yläosissa. Liisa kuljetti Inaria kantorepussa vatsan päällä ja Inarikin pääsi nauttimaan maisemista.

Palkaskerolla lapsenlapsen kanssa.

Pallas-Hetta vaeltaen

Olin sopinut Leenan kanssa, että jos selviän juoksusta vaelluskuntoon niin käydään patikoimassa jossakin. Leena halusi kokea Pallas-Hetta reitin nimenomaan näin päin tällä kertaa, joten ajattelin, että kyllähän se minulle sopii. Jäihän minulta valokuvatkin ottamatta juoksun aikana.

Tiistaina puolen päivän aikaan, kolme ja puoli vuorokautta maaliin tulon jälkeen, olimme taas hotelli Pallaksen pihassa ja lähdimme kiipeämään tunturiin. Rinkka painoi tosi paljon ja ylösnousu tunturiinkin tuntui tosi rankalta. Miksiköhän? Lopulta kuitenkin oltiin huipulla ja sorapolku jäi taakse.Kesti jonkin aikaa, että tottui askeltamaan vaelluskengillä rakassa tuulen tuivertaessa ja yrittäessä puskea nurin.Pitkä alamäki, rinkan paino ja polvivaivat eivät ole oikein hyvä yhdistelmä, mutta sauvoihin tukien löytyi tapa askeltaa niin, että uskalsimme jatkaa. Sää oli hieno, ötököistä ei tietoakaan.

Muutama päivä palautumista kisan jälkeen ja vaeltamaan Pallas-Hetta.

Pysähdyimme katselemaan maisemia vähän väliä, joimme kahvit ja jatkoimme rauhallista etenemistä. Täytyy tunnustaa, että juoksun aikana en ollut näitä maisemia kyennyt näkemään, koska katse oli niin tiiviisti kivikossa.Etenimme hiljalleen Rihmakurun kautta kohti Nammalakurua. Lounas tuli kuitattua myslipatukalla, mutta jotenkin sopivaa hetkeä lounaan valmistukselle ei tullut. Yritin muistella vaikuttaako polku tutulta, jotakin toki oli jäänyt mieleen, mutta aika vähän oli muistikuvia perjantai-illalta tuosta osuudesta.

Montellinmajalle teltta pystyyn

Mietimme jäisimmekö Nammalakuruun yöksi, mutta päätimme kuitenkin jatkaa vielä pikkupätkän eli Montellinmajalle saakka. Siellä oletimme olevan rauhallisempaa ja tiesin olevan hyvän puron. Sää alkoi muuttua kylmemmäksi ja tuuli kiskoi sadepilviä. Horisontissa näkyi upea sateenkaaren alku.Montellinmajalla saavuttuamme meillä oli hirmuinen nälkä, joten majan seinustan tarjoamassa tuulen suojassa kokkailimme pikaisesti trangialla päivälliseksi pastabolognesen välimerenriisin kanssa.Kiireellä ruokailimme tuulen yltyessä ja sade alkoi näyttää ajankohtaiselta uhalta. Äkkiä teltta pystyyn hirmuisessa tuulessa, rinkat sisään telttaan ja väsyneet vaeltajat myös. Hetkeksi pötkölleen teltan pohjalle ja sadetta kuuntelemaan. Väsytti. Siihen olisi voinut nukahtaa samantien.

Montellinmajan kota

Sadekuuro oli pian ohi, tuuli tyyntyi ja itikat löysivät seuraamme. Iltateehetkelle piti laittaa thermacell tohisemaan, lieneekö ollut kiellettyä.

Uuden retkipatjan testaus

Menimme hyvissä ajoin nukkumaan ja minä pääsin testamaan upouutta Expedin ilmapatjaa. Ilmapatja on hyvä, jos osaa nukkua selällään tai mahallaan. Paino jakautuu silloin tasaisesti eikä mitkään muhkurat tunnu. Jos painoa tulee vain pienelle alueelle (istuessa, kyljellään nukkuessa) niin silloin ei välttämättä ole niin hyvä valinta. Lisäksi patja narisee asentoa vaihdettaessa. Mutta aivan luksuspatjahan se oli kun selällään pötkötteli! Täyttäminen helppoa ilmapussilla ja tyhjeni hetkessä, painoa 365 grammaa ja sopii helposti rinkan sisälle.

Luksuspatjasta ja väsymyksestä huolimatta uni ei tullut. Yöttömän yön aurinko paistoi, muut telttailijat juttelivat, olo oli nihkeä, olisi pitänyt lähteä vessaan yms. Vinkiksi voin kertoa, että nukkumista oikeasti helpottaa jos käyttää niitä korvatulppia, jotka on ottanut mukaan, mutta joita ei viitsi kaivaa rinkasta. Nukkumista helpottaa myös jos vaan käy siellä pissalla, eikä jää odottamaan ihmettä pissatuksen ohimenemisestä.

Nihkeyteen auttaa jos käyttää pullollisen vettä iltapesuun (onnistuu absidissakin, jos ei rohkene teltan ulkopuolella) ja vaate silmien päällä tuo pimeyden. Valvoin siis pitkään ja kuuntelin Leenan nukkumista ja muita ympäristön ääniä.Kolmen maissa sitten könysin teltasta vessareissulle ja otin kameran mukaan (kesällä vaeltaessa pitää ottaa aina kamera mukaan öisille vessareissuille), ihana auringonpaiste tunturien välistä oli vaikuttava kokemus.Olisinpa herännyt hetkeä aiemmin niin olisi tullut vielä parempia kuvia!

Aamuyönpuurot ja hiljaisuus

No, kun nyt oli herätty niin alettiinpa siinä kolmen jälkeen aamupuuron keittoon. Puuroa keitellessä ihmeeksemme näimme pyöräilijöitä, jotka huristivat kovaa vauhtia Montellinmajan ohi, ihan kuin olisivat kilpaa ajaneet (ja niinhän ne olivatkin, selvisi myöhemmin).Lähdimme jatkamaan matkaa klo 5.20. Ihana hiljaisuus, ei ketään näkynyt missään. Aamuaurinko paistoi. Vuontiskeron rinne oli jyrkkä aamutuimaan, täytetyt vesipullot painoivat rinkassa tavallista enemmän.

Aamuaurinko kultaa maiseman.

NUTS 300 kisaajien kannustamista

Noin kilometrin patikoinnin jälkeen meitä vastaan tuli mies numerolappu vyötäröllä. Näky oli jotenkin absurdi. Mies pysähtyi juttelemaan ja kysyin, että onko hän niitä ”ihan liikaa”- juoksijoita? Hän myönsi olevansa.Enpä tiennyt tuolloin meidän juttelevan NUTSDISTANCE300- kisan tulevan voittajan, Janne Hietalan, kanssa. Janne oli tuossa vaiheessa edennyt kisassaan noin 250 km, ja vielä oli jäljellä jotain 75. Hän kyseli kuinka pitkä matka on Pallakselle ja tsemppailimme sitten toisiamme. Janne oli hyvävoimaisen oloinen.

Jatkoimme omaa taivallustamme ihanissa maisemissa. Muistelin, että kisassa Vuontistunturi oli tuntunut hankalalta, koska rinnettä noustiin viistosti ylöspäin eikä ollut selkeää polkua vaan kivikkoa. Kivikossa eteneminen ei tuntunut hyvältä tälläkään kertaa, mutta ne maisemat aamuauringossa olivat vaivan arvoiset.Saavuimme poroaidalle. Tällä kertaa portti oli suljettu, joten taitelimme itsemme toiselle puolelle ja lähdimme kipuamaan tosi jyrkkää Lumikeron rinnettä. Yritin muistella, että miten ihmeessä olen selvinnyt tästäkin alas kisassa. Pikkuhiljaa kipusimme ylöspäin ja pysähdyimme huokailemaan aina muutaman kymmenen askeleen välein.

Sitten näimme kaksi juoksijaa, oululainen pariskunta Saara Päätalo ja Jarkko Aspegren siellä hyppelehti tunturia alaspäin. Tässä vaiheessa ajattelin, että taidetaan seurata nyt kisan kärkipäätä, ja niinhän Saara voittikin naisten sarjan ja Jarkko tuli miehissä toiseksi. Muutama sana vaihdettiin heidänkin kanssaan ja tsemppailtiin.Hurjaa, että herättiin näin seuraamaan kisaa aivan aitiopaikalta!

Lumikero ja Suaskuru

Lumikeron huipulla tuuli kovaa. Puimme taukofleecet päälle ja haimme tuulensuojaa kiviröykkiön takaa. Nautimme termospullosta aamukahvit aivan käsittämättömän hienoissa maisemissa.Karkkia ja suolalihaa kahvin lisäkkeeksi, olipa huippua! Hiljalleen lähdimme laskeutumaan kohti Suaskurua.

Melko pian vastaan tuli ensimmäinen pyörän työntäjä. Mies kertoi osallistuvansa 240 km pyöräkisaan, aika raskaalta näytti hänen taipaleensa.Jatkoimme alaspäin ja jo kaukaa näimme keltapaitaisen miehen makaavan pyöränsä vieressä kanervikossa.Mietimme, että onko hän lepäämässä vai onko hän loukannut itsensä. Ennen kuin saavuimme paikalle hän oli noussut ylös ja liittynyt kahden muun pyöräilijän letkaan, jotka olivat punkeneet itsensä ja pyöränsä ylös Suaskurusta.Juttelimme miesten kanssa ja he päivittelivät lajin olevan pyörän ylämäkityöntö. Näytti tosi raskaalta lajilta, mutta miehillä oli vielä huumori tallella.

Mitä alemmas laskeuduimme niin sitä tyynempää tuli ja niitä mäkäräisiä taas! Jopa minä jouduin turvautumaan hyttysverkkoon. Metsikköinen polku oli ikävän jyrkkä ja vähän mutainenkin, joten askeleet sai sovitella tarkkaan. Leenankin polviin alkoi sattua, joten hän sai toisen sauvani tukemaan kulkuaan. Kurun pohjalla olevassa kodassa nautimme välipalapatukat ja suolalihaa. Ja lähdimme sitten kipuamaan metsäistä Suastunturin rinnettä itikoiden ininä korvissa soiden.Täällä kohtasimme seuraavan juoksijan, tai oikeastaan kukaan tapaamamme kilpailija ei tullut juosten vastaan vaan kaikki ovat 200 km juostuaan kävelyvaiheessa tunturiolosuhteissa.Tällä miehellä oli hurjat suunnitelmat, sillä hän aikoi nukkua Pallakselle päästyään kokonaisen tunnin! Pari muutakin juoksijaa tuli vastaan vielä ennen Hannukurua, jonne saavuimme jo ennen yhtätoista. Periaatteessa päivän kävelyt oli jo kävelty eli noin 15 km.

Hannukurun sauna kruunaa vaelluksen

Hannukuru on vaeltajalle hyvä huoltopiste. Siellä on tupien lisäksi runsaasti hyviä telttapaikkoja sekä kaivo, sauna ja uintimahdollisuus. Meillä oli aivan kiljuva nälkä, joten laitoimme ruoaksi nopeaa herkkua – perunamuusia ja tonnikalaa. Muusia kolmen annoksen verran ja kolme tonnikalapussia, mutta ei lähtenyt vielä nälkä! Tein lisää vielä kaksi annosta muusia ja kaksi pussia tonnikalaa 😊.En kyllä ymmärrä kuinka pieniä annoksia ihmisten oletetaan syövän. Päälle keiteltiin vielä kahvit. Kokkailupuuhamme keskeytyi Metsähallituksen työntekijän saavuttua paikalle haastattelemaan kävijöitä. Leena vastaili kyselylomakkeen kysymyksiin, joissa pyydettiin mm. arvioimaan saamamme luontokokemuksen rahallista arvoa.

Vaeltaja tarvitsee paljon evästä.

Sauna oli lämpimänä, joten kävimme pikaisesti uimassa ja saunomassa. Vähän oli kiireen tuntua, kun pariskunnat halusivat saunoa keskenään, vaikka oli naisten vuoro. Emme viitsineet alkaa kinaamaan. Ruoanlaittoon, saunomiseen ja muuhun huoltoon kului kolmisen tuntia aikaa. Näin jälkikäteen ajatellen olisi tietysti voinut taukoilla vielä pitempäänkin.Matka siis jatkui kohti likeistä Pahakurua. Pahakurusta patikkareitti jatkuikin eri polkua kuin mitä perjantain kisassa (tuolloin tultiin Hietajärven suunnalta) eli nyt päästiin aivan uusiin maisemiin. Täytyy kyllä tunnustaa, etten huomannut muutosta maisemassa ennen kuin nyt tätä kirjoittaessa perehdyin karttaan 😊.Välillä Pahakuru Sioskuru (14 km) polku kulki koko ajan ylängöllä, täällä oli upeita kanervikkoja ja voi vain kuvitella sitä väriloistoa mikä siellä tulee olemaan ruska-aikaan. Reitti oli melko helppoa kuljettavaa, mutta toisaalta täällä aurinko pääsi paistamaan armottomasti. Olimme aika kuumissamme tuon ”aavikkotaipaleen” jälkeen. Ja päivä oli muutenkin ollut ylipitkä, kilometrejä lähemmäs 30.Viimein saavuimme kauniin vehreään Sioskuruun, jonne laskeuduimme polvet kivistäen ja varpaat kuumiksi paahtuneina. Ihokin oli kärähtänyt kehon vasemmalta puolelta. Saimme kauniin telttapaikan aivan puron varresta, pystytimme äkkiä teltan ja hetkeksi suojaan paahteelta. Uinti purossa olisi kyllä nyt maistunut, mutta ei iletty kun muut ottivat samasta purosta juomavettä ja olisivat ehkä paheksuneet.

Meidän oranssi telttamme kuvan keskellä, takana Montellin maja, pieni harmaa mökki.

Yritin muistella mitä perjantaina ajattelin Sioskurussa. En yhtään mitään, hädin tuskin muistin käyneeni paikassa. Alue on niin kivikkoinen, että varmasti olin keskittynyt vain jalkojeni asetteluun, etten tajunnut hienoa puroa ja kaunista kurua ollenkaan. Tuossa vaiheessa matkaa oli takana alle 20 km, joten jaksaminen on ollut vielä hyvällä mallilla.Iltapalaksi Lämminkuppi-keittoja ja näkkäriä, iltahommelit ja nukkumaan. Tällä kertaa unta ei tarvinnut houkutella. Tuuli puhalsi teltan läpi, puro solisi ihanasti ja peitti alleen mahdolliset muiden retkeilijöiden äänet.

Pyhäkerolta avautuu upeat maisemat

Torstai-aamuun herättiin neljän jälkeen. Uni olisi ehkä vielä maistunut, mutta tiesimme sateen olevan alkamassa aamupäivän aikana, emmekä halunneet olla ylhäällä tunturissa sateen aikaan. Aamukahvin keittoon siis ja puurokattila porisemaan trangiaan. Samoilla tulilla myös termoskannuun kuumaa vettä aamun toisia aamukahveja varten. Leiri oli purettu kuuden maissa ja eikun matkaan jälleen, edessä nousu Pyhäkerolle tätä loivempaa rinnettä pitkin, jossa perjantaina meinasin nyrjäyttää polveni. Juuri kun olimme lähdössä liikkeelle tuli naisjuoksija vastaan ja hänellä näytti olevan joku rinkkaselkäinen seuranaan. Maanantaina alkaneessa kisassa oli siis syntynyt jo yli vuorokauden eroja kilpailijoiden välille.Tunturin rinteillä tuuli kovaa. Ja mitä ylemmäs noustiin niin sen kovemmin. Reilun tunnin kapuamisen jälkeen aloimme olla huipulla, mutta sitä ennen kohtasimme kilpailijan, joka vaikutti väsyneeltä ja kylmettyneeltä. Hänellä oli shortsit jalassa ja hän ilmeisesi lämmitti käsiään pitämällä niitä pakaroidensa päällä shortsien sisäpuolella tai sitten tosinpäin. Tervehdykseemme hän vastasi, mutta ei jäänyt porisemaan kanssamme. Katse oli jo sen verran muissa maailmoissa oleva, että olisiko ollut parempi jättää leikki kesken Hetan huollossa?

Pyhäkerolta oli upeat maisemat joka suuntaan. Aurinko paistoi vielä. Emme jääneet kuitenkaan juhlistamaan huiputusta aamukahveilla, tuuli oli sen verran voimakasta, että äkkiä olisi sumpit jäähtyneet ja pyllynaluset lentäneet sata metriä alempana olevaan Pyhäjärveen. On muuten kaunis paikka tuo Pyhäjärvi korkealla Pyhäkeron huippujen kainalossa. 1937 Pyhäjärven rannalla, vaellusreitin varrella oli retkeilymaja, jonka saksalaiset polttivat. Vieläkin on nähtävillä perustukset ja uunien kivikasat. Täällä tuli vastaan päivän ensimmäiset vaeltajat.Pyhäkerolta lähdettiin sitten laskeutumaan Hettaa kohden. Ounasjärvi ja Hetan kirkko näkyivät kauas. Mietin miltä oli tuntunut nousta tätä samaa rinnettä ylös muutamaa päivää aiemmin. Tuossa vaiheessa matkaa oli taitettu ehkä reilut kaksi tuntia. Muistan kuinka ohitin erään naisen violetissa paidassa, hän nousi aika rauhalliseen tahtiin ja ajattelin, etten näe häntä enää kun oma vauhtini tuntui silloin niin hyvältä. No, violettipaita ohitti minut heti seuraavassa alamäessä. Näin jatkoimme etenemistä aika pitkään, vuorotellen ohitellen. Noin 40 km jälkeen en häntä enää nähnyt ennen kuin maalissa, jonne hän oli saapunut noin 10 min. minua ennen. Samoin ajattelin eräästä miehestä jonka ohitin Hietajärven tiellä. Hänen menonsa näytti aika vaikealta ja töpöttelin hänen ohitseen pikkuaskelin (lieneekö askeleeni pituus 30 cm 😃).Hänenkin kanssaan matkanteko jatkui kuitenkin vuorotellen ohitellen kunnes hän jätti minut jossakin alamäessä polveani potemaan. Yllättäen hän kuitenkin oli tullut maaliin vain vähän ennen minua ja niin me istuimme vierekkäin bussissa.Pyhäkeron alarinteessä tuli vielä yksi juoksija vastaan. Tämä kaverin eteneminen oli vaikeannäköistä, toinen jalka näytti kipeältä ja muukin olemus kieli vaikeuksista. Tervehdykseemme hän vastasi, mutta ei näyttänyt olevan juttuseuran tarpeessa. Mietimme, että olisiko hänet pitänyt käännyttää takaisin Hetan huoltoon eikä päästää enää jatkamaan matkaa. No, eipä hän varmasti olisi suostunut. Pohdiskelimme, että miten kilpailijoiden vointia seurataan ja estetäänkö ketään jatkamasta matkaa? Pyhäkeron tuvalla joimme viimein ne aamukahvit, jotka itseasiassa muuttuivatkin Lämminkuppikeitoksi ja kaakaoksi. Alkoi olla jo nälkä kolmen tunnin patikoinnin jälkeen. Tajusimme myös, että mehän ennättäisimme etelään lähtevään bussiin jos rivakasti kävelemme 7 km venerantaan! Kotiinlähtö alkoi kiinnostaa, varsinkin kun alkoi sadella vettä ja itikat iskivät kimppuun. Hettaan saavuimme 47 tuntia Pallakselta lähdön jälkeen eli kokemusperäisesti voin kertoa, että matka Hetasta Pallakselle kestää 12 tuntia ja sieltä takaisin 47 tuntia.

Järkevää treenaamista

Se kuinka järkevää on lähteä tekemään palauttava patikointi rankan juoksukisan jälkeen, onkin ihan toinen juttu. Vielä ei ole kaduttanut. Paljolti olen treenaillut omin päin, mutta viisaasti olen ottanut vinkkejä XC Partyn valmentajien ja juoksuporukan neuvoista. Tavoitteenani ei ole kehittyä tämän kummemmaksi juoksijaksi, mutta kiva olisi jos pysyisin nykyisessä ”iskussa”.Nyt reilu viikko polkujuoksukisan jälkeen olen sitä mieltä, että tämä 66 km tulee jäämään pisimmäksi kisamatkakseni ikinä. Polvivaivat eivät jatkossa varmasti helpota, nivelet kuluvat ja ikää tulee lisää. Toisaalta kyllähän nämä pitkät matkat kiehtovat kun niissä ei ratkaise ainoastaan kova vauhti vaan sitkeyttäkin tarvitaan, ja saa kävellä. Kivikkokisoihin en enää lähde eli jokin sellainen mukava tasamaan kisa ihanalla neulasbaanalla, hyvällä huollolla ilman ötököitä ja väljällä aikataululla saattaisi vielä kiinnnostaa.